Kirjoittaja on hämeenlinnalainen 77-vuotias Seppo Parkkonen, jolla on muistisairausdiagnoosi.

Julkaistu 2.6.2026

Päätimme etten salaile muistisairauttani. Avoimuus on mielestäni aina tärkeä tapa edetä, salailu on piiloleikkiä, josta jossain vaiheessa tulee löydetyksi.

Kerroin naapureilleni ja tutuille asiasta. Havaitsin sairauteni aiheuttaneen hämmennystä. Monet ihmettelivät avoimuuttani ja muutamat kertoivat tietävänsä sairauden vakavuuden. Jollakin tutulla oli vastaava tilanne ja nyt hän on laitoshoidossa tarkasti valvottuna. Samantien kertoja säikähti puhettaan ja yritti vetäytyä asiasta vaihtamalla puheenaihetta. 

Olen huomannut tuttavapiirin kutistuneen selvästi. Onneksi läheisten osalta huomaan, että he välittävät. 

Tuttavapiiri on supistunut kotimaassa ja Espanjassa. Kakkoskodissa asumisessa olen itse aiheuttanut katoa, sillä huonokuuloisena en ole ollut aktiivinen tapahtumissa. Melu on niin hirvittävä saaste, että en jaksa olla silloin läsnä. 

Toisena ongelmana on ollut lisääntynyt virtsaamistarve. Siihen en ole saanut apua terveyskeskuslääkäriltä, mutta lopulta laitoin asialle vauhtia pyytämällä sille jotain ratkaisua eikä pillereillä leikkimistä. 

Nuori terveyskeskuslääkäri teki lähetteen kirurgille. Jäin odottamaan kutsua ennen Espanjaan lähtöä syyskuun lopulla. Hoputtelin, mutta ruuhka oli esteenä ja tutkimus siirtyi vuoden 2026 puolelle. Pääsin onneksi varalle ja yllättäen muutaman päivän päästä vastaanotolle. Laboratoriokäynti ja tutkimus heti sen perään. Sitä ennen olin pitänyt virtsaamispäiväkirjaa monta kuukautta. Ainakin muistiinpanoista näki minun olevan tosissani ja hädissäni. En halunnut olla Tena-vaippojen suurkuluttaja.

Kirurgin vastaanotolla suoritin pissitestin ja jäin odottamaan toimenpiteitä. Tähystys virtsaputkeen oli erikoinen tapahtuma. Sain katsoa sitä kuvaruudulta ja lisäksi vaimoni pääsi tutustumaan sisäelimeni kuntoon. Kuva ei antanut pelkäämääni tulosta, eturauhanen oli ok eikä kasvaimia näkynyt.

Lääkäri kyseli, haluanko hidastusta pillereillä vai botoxilla. Pohdiskeltiin ja kyseltiin lääkärin ajatuksia. Hän piti botoksia hyvänä, kun sanoin inhoavani pillerien nielemistä. Päädyttiin botoxiin. Sitä lääkäri pisteli muutamaan kohtaan ja kertoi haittavaikutuksista jne.

Operaatio oli onnistunut ja pääsin takaisin normaaliin muistisairaan elämään ja vaipattomuuteen.

Osa 3 tulossa kesän jälkeen!

Julkaistu 17.3.2026

Vitsailin aikanaan kertovani vanhainkodissa tarinani, jos joku suostuisi kääntämään tuoliani niin, että näkisin ulos. Tämä tuntui silloin vitsiltä, mutta se voisi tapahtua. Olen askeleen lähempänä, eikä se ole vitsikästä. 75 vuotta oli tulossa mittariin ja ajokortin uusinta oli hoidettava käymällä lääkärin vastaanotolla testattavana. Pontevasti otin haasteen vastaan. Tiesin selviäväni siitä, sillä monet tuttavani olivat sen riman ylittäneet.

Olin melko terve keholtani, mutta säikähdin muistitestin vaikeutta. Kuvioiden piirtäminen oli kimuranttia ja lähimuistin testi nosti ihokarvat pystyyn. Ei minulla ikinä ole ollut vastaavia ongelmia. Selvisin hapuillen ja sain ajokortin seuraavaksi viideksi vuodeksi.

Kaksi vuotta myöhemmin ongelmat lisääntyivät, muisti pätki ja liikkuminen tuli epävarmaksi tasapainon aiheuttaessa tepposiaan. Päätimme vaimoni kanssa käydä Tasapainoklinikalla kyselemässä apua. Siellä tehtiin kognitiivinen tutkimus ja haastattelu. Sain ehdotuksen hakeutua geriatrin vastaanotolle. Tovin harkittuani varasin ajan Mehiläisestä.

Vuoden 2025 kesäkuu oli mielelleni synkkä kuukausi. Rakas koiramme Ymmi, 5v, kuoli yllättäen johonkin sisäelinongelmaan. Se oli raskas tapahtuma. Heti samalla viikolla olin tutkimuksissa ja magneettikuvauksen perusteella aivoissani molemmin puolin oli havaittavaa muistilohkojen kutistumaa, hippopotamus. Uusi muistitesti tuotti surkean tuloksen ja diagnoosi Alzheimerin taudista oli tosi. Lähimuistin vuoksi alkoi uusi taistelu.

Aloitettiin lääkehoito Donepecil-tableteilla, ensin 5 mg ja sen jatkoksi 10 mg. Lisäksi aloitin jokaisen aamun juomalla Souvenaid-liuosta, 1,25 dl.

Jäin odottamaan ja toivomaan. Seuraava geriatrin luona käynti oli haastava, sillä pelkäsin terveyteni ottaneen takapakkia muillakin alueilla kuin muistin. Tasapaino oli huonoa ja pitkään vaivannut vilkas ”pissihätäily” olivat pudottaneet tärkeitä asioita elämästäni. Koiran menettäminen painoi synkällä tavalla mielialaani ja kauhistelin, että tässäkö oli alkanut viimeinen lenkki?

Lääkäri kehotti elämään ihan tavallista arkea ja tilanteiden seurantaa vastaanotoilla. Keskustelun virikkeenä syntyi ajatus etsiä vertaistukea. Kävimme Muistiyhdistyksen puistokahveilla kuulostelemassa. Siellä aivojumpattiin ja oli yhteislaulua. En osaa laulaa, mutta tykkään kuunnella. Vanhojen tanssikappaleiden sanat puhuttelivat ja loivat mukavia nostalgisia tunnelmia.

Osa 2 – tulossa pian!