Kirjoittaja on vuonna 2025 muistisairauteen sairastunut hämeenlinnalainen mies. 

Vitsailin aikanaan kertovani vanhainkodissa tarinani, jos joku suostuisi kääntämään tuoliani niin, että näkisin ulos. Tämä tuntui silloin vitsiltä, mutta se voisi tapahtua. Olen askeleen lähempänä, eikä se ole vitsikästä. 75 vuotta oli tulossa mittariin ja ajokortin uusinta oli hoidettava käymällä lääkärin vastaanotolla testattavana. Pontevasti otin haasteen vastaan. Tiesin selviäväni siitä, sillä monet tuttavani olivat sen riman ylittäneet.

Olin melko terve keholtani, mutta säikähdin muistitestin vaikeutta. Kuvioiden piirtäminen oli kimuranttia ja lähimuistin testi nosti ihokarvat pystyyn. Ei minulla ikinä ole ollut vastaavia ongelmia. Selvisin hapuillen ja sain ajokortin seuraavaksi viideksi vuodeksi.

Kaksi vuotta myöhemmin ongelmat lisääntyivät, muisti pätki ja liikkuminen tuli epävarmaksi tasapainon aiheuttaessa tepposiaan. Päätimme vaimoni kanssa käydä Tasapainoklinikalla kyselemässä apua. Siellä tehtiin kognitiivinen tutkimus ja haastattelu. Sain ehdotuksen hakeutua geriatrin vastaanotolle. Tovin harkittuani varasin ajan Mehiläisestä.

Vuoden 2025 kesäkuu oli mielelleni synkkä kuukausi. Rakas koiramme Ymmi, 5v, kuoli yllättäen johonkin sisäelinongelmaan. Se oli raskas tapahtuma. Heti samalla viikolla olin tutkimuksissa ja magneettikuvauksen perusteella aivoissani molemmin puolin oli havaittavaa muistilohkojen kutistumaa, hippopotamus. Uusi muistitesti tuotti surkean tuloksen ja diagnoosi Alzheimerin taudista oli tosi. Lähimuistin vuoksi alkoi uusi taistelu.

Aloitettiin lääkehoito Donepecil-tableteilla, ensin 5 mg ja sen jatkoksi 10 mg. Lisäksi aloitin jokaisen aamun juomalla Souvenaid-liuosta, 1,25 dl.

Jäin odottamaan ja toivomaan. Seuraava geriatrin luona käynti oli haastava, sillä pelkäsin terveyteni ottaneen takapakkia muillakin alueilla kuin muistin. Tasapaino oli huonoa ja pitkään vaivannut vilkas ”pissihätäily” olivat pudottaneet tärkeitä asioita elämästäni. Koiran menettäminen painoi synkällä tavalla mielialaani ja kauhistelin, että tässäkö oli alkanut viimeinen lenkki?

Lääkäri kehotti elämään ihan tavallista arkea ja tilanteiden seurantaa vastaanotoilla. Keskustelun virikkeenä syntyi ajatus etsiä vertaistukea. Kävimme Muistiyhdistyksen puistokahveilla kuulostelemassa. Siellä aivojumpattiin ja oli yhteislaulua. En osaa laulaa, mutta tykkään kuunnella. Vanhojen tanssikappaleiden sanat puhuttelivat ja loivat mukavia nostalgisia tunnelmia.

Osa 2 – tulossa pian!