Haastattelu: Herra Ylppö

Kuva: Ville ”Unicorn” Tarhala

Herra Ylppö, mikä sai sinut lähtemään mukaan ”Musiikki parantaa aivoterveyttä”-kampanjaan?

-”Ensimmäisenä tuli mieleen aika, joka on mun mielestä hirveän kiinnostava käsite. Me eletään aina nykyhetkessä, tulevaisuutta ei ole olemassa ja kun tämä haastattelu päättyy, olemme edelleen nykyhetkessä. Ei me ikinä olla tulevaisuudessa. Ihminen elää koko ajan nykyhetkessä. Se on mikä on.”

-”Mutta menneisyys. Se on siellä muistissa. Se ei oikeastaan ole missään muualla. Siitä voi jo pikkuisen ajatella miten tärkeä asia on kyseessä. Juuri nyt vereslihalla ja rankan avioeron ja perheen kahtiajaon kokeneena, niin nythän ne kaikki perheen yhteiset hetket, lasten kasvaminen, ovat enää muistikuvia. Niitä ei ole enää elämässä ja voi miettiä miten traagista olisi menettää ne kaikki.”

-”No niin tuo kysymys, ”miksi lähdit mukaan kamppikseen”. No, sä soitit.”

Suomessa on yli 400 000 muistisairasta tai muistihäiriöistä ihmistä. Onko sinulla kokemusta muistisairauksista lähipiirissä?

-”Aika vähän. Luulisin että suvussa on aika vähän muistisairautta. Toisaalta mä en tunne mun sukulaisia juuri yhtään. Molemmilta isovanhemmilta loppuaikoina selkeästi katosi muisti kokonaan. Just yksi frendi puhu mutsistaan, jolta katosi lähimuisti täysin. Se ei muistanut mitä tapahtui esimerkiksi minuutti sitten. Se oli kyllä aika hurjaa kuultavaa. Mutta aika vähän on omaa kokemusta asiasta.”

Itse olet saanut Asperger-diagnoosin. Oletko kokenut muistiongelmia tämän neurologisen erityispiirteen myötä?

-”Tuo diagnoosi ei ole vielä virallinen, testi on kyllä tehty ja se oli aika selvää kauraa. Mutta joo, luulen että jotain muistiongelmia on ollut. Mulle on todella yleistä se, että joku frendi tulee ja sanoo, että sulla oli silloin 1992 sininen volkkari jolla ajeltiin, niin mä olen ihan pihalla, et onko mulla ollut sininen volkkari. Muutenkin tulee ihan hirveästi stooreja, että mitä mä oon joskus -98 Provinssirockissa jutellut ja touhunnut ja itsellä ei ole mitään aavistusta koko asiasta. Kuulen siis todella paljon juttuja mitä olen sanonut tai tehnyt uran aikana ja mulla ei ole mitään muistikuvaa niistä asioista. Joskus sanoinkin haastiksessa että mitä järkeä mulla on tähdätä huippukohtiin elämässä tai saada menestystä ja hienoja keikkakokemuksia kun mä en muista niitä enää vuoden päästä.”

-”Hamid-yhtyeen kitaristi, joka on myös mukana mun uudessa projektissa, muistaa keikat ja kiertue-elämän pieniä yksityiskohtia paljon paremmin kuin minä. Toisaalta jos on tietokilpailu, niin mä pärjään siinä aika hyvin. Ite koen että oma muisti on aika ihmeellinen ja siinä on jotain vikaa. Joitain elämänkohtia ja alueita on täysin kadonnut. Koen että muut muistavat mun elämän paremmin kuin ite. Mutta sitten taas vaikka jos luen jotain mistä olen kiinnostunut, niin muistan sen tosi hyvin. En lue oikeastaan muuta kun tietokirjoja, en lue mitään missä on juoni. Ja jos kuuntelen, niin muistan vielä paremmin. Olen tosiaan huomannut, että kuuntelemalla asiat jäävät paljon paremmin muistiin.”

-”Avioeroprosessin jälkeen tuntuu välillä ettei haluaisi muistaa mitään. Välillä olisi nastaa että jotkut asiat vaan pyyhkiytyisi pois mielestä kokonaan. Kriisin keskellä huomasi että oli tiettyjä käytännön asioita, jotka jäi täysin hoitamatta kun ei muistanut asiaa ollenkaan. Esimerkiksi kun piti käydä kirjoittamassa tietyt paperit viralliselle taholle, niin en muistanut mennä sinne koskaan.”

Kuva: Ville ”Unicorn” Tarhala

Musiikin positiivinen ja kuntouttava vaikutus aivojen toimintaan on tutkimusten kautta todistettu. Millaisella musiikilla itse rentoudut ja pyrit stressittömään mielentilaan?

-”Slayerillä.”

-”Mä en ole ikinä kokenut mitään musiikkia synkäksi. Se on jännä juttu, koska monet sanovat että tää on liian synkkää tai pitää jopa meidän musaa liian synkkänä. Ite en koe jotain Neurosista tai Slayeria mitenkään sellaisena. Ehkä synkintä musaa on jotkut vanhat suomalaiset iskelmät ja 80-luvun iskelmät, jotkut ”viikonloppuisät”(Reijo Kallio) jotka eivät musiikkina ole synkkiä, mutta sanoiltaan kyllä. Painostavan musiikin koen jotenkin terapeuttiseksi, siitä tulee jonkinlainen katarsis.”

-”Muistan kun eron hetkellä lähin ajamaan autoa ja laitoin Godspeed You Black Emperoria soimaan, niin se voimaannutti. Jotenkin tuntuu että se musiikki purkaa mun puolesta sen pahan olon. Se on vähän niin kuin ystävä joka tukee sua ja jos se ystävä olisi siinä sun pahan olon hetkellä hilpeänä rallattelemassa, niin se saattaisi ärsyttää. Sen musiikin pitää olla samalla tasolla sun kanssa.”

-”Olen kokenut että musiikin ja nimenomaan tämän uuden levyn tekeminen on ollut ”lifesavior”. Se että saa musiikin kanssa touhuta, niin siinä on jotain taikaa kun löytää studiossa uuden melodian tai uuden soittokulun. Siinä unohtaa sen pahan olon.”

Nykyään voi tehdä Hoitotahdon, johon voi lisätä myös henkilökohtaisia toiveita hoidon suhteen. Siihen esimerkiksi voi laittaa listan mitä levyjä tai biisejä haluaa kuunnella, jos on niin huonossa kunnossa ettei enää itse kykene sitä ilmaisemaan tai tekemään. Mitä levyjä tai minkä bändin tuotantoa löytyisi sinun listaltasi?

-”Laittaisin siihen sellaista musaa johon en koskaan kyllästy. Siellä olisi Pink Floydin The Wall. Jostain syystä sitä voi aina kuunnella. Siellä olisi Toolia. Siellä pitäisi olla Lou Reed.”

-”Mä en juurikaan koskaan palaa menneeseen omaa tuotantoa ajatellen kuin keikkojen kautta. Jos levyjä jälkeenpäin kuuntelen, niin se johtuu enemmänkin siitä että jengi sanoo kliseisesti, että ne löytää niistä virheitä. Siellä on paljon levyjä, joihin olen tosi tyytyväinen, mutta se kertoo kritiikittömyydestä.”

Monelle musiikki ja keikoilla käynti on sitä vastapainoa puuduttavaan arkeen. Itse olet muusikko ja tämä on sinulle jokapäiväistä työtä. Mikä on sinun piristyksesi muusikon arjessa?

-”En ole ikinä kokenut musiikkia työnä. Näen sen elämäntapana. Mulla on aina kulkenut käsi kädessä kuvan tekeminen, liikkuva kuva, sanataide, kuvataide, musiikki… kaikki on sitä yhtä ja samaa juttua. Väline on vain eri. Ja se on sellainen elämäntapa. En mä oikeastaan kaipaa mitään muuta.”

-”Musiikkia kuuntelen nykyään todella harvoin. Mulla ei ole tällä hetkellä mitään levysoitinta. Mulla meni tuossa neljä vuotta että mulla ei ollut mitään, edes Spotifya tai cd-soitinta. Ei mitään. Nyt mä otin vähän revanssia, että mitäköhän on tullut uutta. Tuo on vähän niin kuin ”Onko sulla harrastuksia?” – Ei.”

Kuva: Ville ”Unicorn” Tarhala

Aiotko tehdä työtä musiikin parissa loppuelämäsi vai oletko harkinnut toista ammattia?

-”Olen välillä miettinyt, että kyllä tämä nyt loppu. Tässä ei ole mitään järkeä. Joskus keikoilla tai keikkojen jälkeen saattaa tulla olo, että tää on ihan järjetöntä eikä voi ikuiseen jatkua. Että tämä on jotain narsismin ja itseinhon sekamelskaa. Kyllä mulla on tosiaan välillä ollut lopettamisfiiliksiä, mutta onko kukaan koskaan lopettanut? Bändit lopettaa, mutta lopettaako ihmiset? Mä tätä joskus pohdin ja keksin että Katri Ylander, mutta nyt näin jonkun otsikon jossa se oli. Sekin meni siinä. Ikinä en ole kuullut, että joku sanoo ”mie lopetin”.”

-”On mulla sellainen vanhuuden haave siirtyä underground experimental-elokuvan pariin. Nythän mä teen ensimmäistä elokuvaani. Siitä on 40% kuvattu ja se on nyt ollut vuoden jäissä tämän erotrauman takia ja nyt alkuvuodesta jatketaan kuvaamista. Kuvataan se tuolla Andalusiassa kokonaan. Musta olisi tosi kiva ajatus että ei enää välttämättä 70-vuotiaana tällaista kiertuehommaa. Musiikkihan on sellaista että tietyssä iässä pitää ymmärtää se, että nopeat biisit pitää jättää taka-alalle. Eli siinä vaiheessa kun papat rokkaa, niin se on niin kuin huono meininki. Valitettavasti ihailemani Lou Reed ei sitä ole tajunnut, mutta Leonard Cohen oli täysin uskottava 70-75 vuotiaana, koska se ei yrittänyt rokata, vaan se oli arvokas. Ja jos musaa tekee niin jossain vaiheessa vaan pitää ymmärtää laskea tempoa tarpeeksi. Tää on konkreettinen juttu. Vanhoille ei vaan sovi nopeat biisit. Piste.”

-”Mutta haluanko mä rokata seitsemänkymppisenä? Mä en ole ihan varma. Mutta uskon että tuon vaihtoehtoisen elokuvan tekeminen, sitä voisi tehdä vaikka 200-vuotiaana. Jos vaan jaksaa. Sellainen underground-elokuvaohjaaja, se on mun ammattihaave kun tulen isoksi. Tai kasvan aikuiseksi.”

Miten jaksat kiertue-elämää ja mitä apukeinoja on jaksamiseen? Onko teidän crew:lla jotain yhteisiä keinoja purkaa kiertueen aiheuttamaa stressiä ja samojen naamojen kanssa matkustamista?

-”On joo, aloin yhdessä vaiheessa pääsääntöisesti kulkemaan keikoille omalla autolla. Bändi kulkee keikkabussissa. Ja tämä ei johdu mistään eripurasta. Se johtuu osittain maantieteellisestä jutusta. Itse asun Porvoossa ja muut eivät. Mä nautin yksinolosta ja pidän autolla ajamisesta kun saan olla yksin. Yksi juttu on, että mä en käy soundcheckeissä enää. Mä meen suoraan lavalle. Saatan viettää sen keikkapäivän kotona ja ajaa viime tingassa keikkapaikalle ja suoraan lavalle. Pari kertaa bändin jäsenet ovat olleet huolestuneita, että tuleeko se sieltä. Ja puhelua tulee.”

-”Toinen asia on päihteet ja kun ne jättää pois. Totta kai joskus tulee dokattua. Mutta kun omalla autolla liikkuu, niin ei ole myöskään niin suurta houkutusta lähteä päihteitä käyttämään kun tietää että seuraavana päivänä pitää ajaa. Ja jos sä käytät alkoholia kunnolla, niin onhan se ihan järjettömän raskasta. Muistan hyvin kun oltiin viime rundilla keikalla Joensuussa, niin aikaisemmin kun vietti rokkarielämää niin maattiin keikkabussissa darrassa ja otettiin taas uuteen nousuun että pysty hoitaan sen keikan, niin nyt nukuin hyvin ja lähdin ajelemaan kohti Lappeenrantaa omalla autolla. Kävin kahvilla Kotiteollisuuden Miitrin luona ja siitä menin vielä Hynyselle saunomaan ja sitten vasta keikalle. Siinä huomasi että vau, mähän jaksan hyvin ja mulla on täällä rundilla sosiaalista elämää. Kävin moikkaan frendejä, mitä en ole ennen jaksanut tehdä rundin aikana.”

Miten perheesi ja läheisesi reagoivat elämääsi rokkistarana ja tunnettuna henkilönä?

-”No on siinä tietysti omat ongelmansa. Tuota ex-puolisoa varmaan tietyt jutut haittasi. Hän ei ikinä ollut huomionkipeä julkisuuden suhteen, ei ollut naistenlehtien haastateltavana parisuhdehommista tai muuta. Mutta se että jos mä en jaksa himassa antaa huomiota tai anna vastaanottaa sitä huomiota koska saan sitä kiertueella liikaakin, niin siinä on tietty epätasapaino. Jos hän tuli katsomaan keikan, niin häntä saattoi keikan jälkeen ahdistaa jossain takahuoneessa kolmenkymmenen tyypin seurassa ja mä annan taas niille sen huomion ja sitten kotona väsyneenä haluan erakoitua. En tiedä onko rokkarin vaimona olemisessa mitään etuja.”

-”Tytär on sen verran nuori ettei vielä ymmärrä, mutta poika on koulussa ja nyt se alkaa huomaan. Se yksi päivä sano että hänen koulukaverinsa vanhemmat tykkää paljon sun musasta. Ja sitten kun katellaan valokuvia jostain instagramista, niin siinä vähän heräilee, että mitäs tää on. Alkuunhan oli sellaista että hän tapasi tosi paljon mun ystäväpiirissä olevia muusikoita. Oltiin tosi paljon Yrjänällä ja poika diggas tosi paljon Haloo Helsingistä ja sen tyypeistä ja tapas Elliä. Aina kun se tapas jotain ihmisiä, niin joku oli aina tehnyt jonkun levyn. Se oli vähän niin kuin itsestäänselvyys hänelle että kaikkien isit tekee jotain musiikkia. Että hän niin kuin eli sellaisessa maailmassa. Ja sitten hän alkoi heräileen siitä, ”et aijaa eikö sun isäs teekkään musaa?”. Nyt hän vasta alkaa ymmärtämään, että faijalla on ehkä vähän poikkeuksellinen ammatti. Poika oli katsonut jotain EMMA-gaalaa ja oli ollut ihan innoissaan, ja sitten se yks päivä kysy että mikä toi patsas sulla tossa on, että onko se EMMA-patsas? Ja oli ihan puulla päähän lyöty, et ”mitä! onko sulla EMMA?” ”Oliksä siinä ohjelmassa?” Se oli ihan ihmessään siitä ja yks päivä se kyseli kultalevyistä, et mitä nää on ja onko näin moni ihminen ostanut sun levyn. Eli nyt se alkaa hiljalleen heräileen siihen. Sanoinkin sille et kuule poika, et oon varmaan jo lopettanut kun sä pääsisit mun keikoille. On se kyllä yhden keikan käynyt kattoon.”

-”En sit tiiä onko se hyvä vai huono asia kun se näki Tuskan mainoksessa Slayerin, et ”mä haluan isi nähdä ton”. Poika tosiaan on ekaluokkalainen ja se kuuli autossa Slayeria ja tykkäs kovasti, ja se oli vielä vähän rankempaa Slayeria. Ainoa huolenaihe hänellä oli että pääseekö sinne alaikäiset, ja sanoin että ehkä iskän seurassa voi päästä.”

Kuva: Ville ”Unicorn” Tarhala

Onko joku teidän keikoista jäänyt erityisesti mieleen ja miksi?

-”Tekisi mieli sanoo että ei, että mitään en muista. Mutta sitten taas toisaalta aika montakin. Jos yksi on pakko sanoa niin joku Herra Ylppö & Ihmiset-bändin viimeinen festarikeikka Ilosaarirockin päälavalla. Siinä oli sellainen tunne että mitä järkeä meidän on lopettaa, et tää on meidän viimein festarikeikka ja ollaan Ilosaarirockissa päälavalla. En kuitenkaan pyörtänyt päätöstäni. Sitten on joitain yksittäisiä Turku-Tampere-Tavastia joissa on ollut ihan mielettömiä keikkoja.”

-”Sellainen mistä voisi jotain tarinaa vääntää on Ukkonen-albumin jälkeinen eka kunnon festarikeikka, mikä oli Ruisrockin teltassa. Kiertueella oli hyvin jengiä, et oli tosi paljon loppuunmyytyjä keikkoja. Tultiin tosiaan silloin Ruissaloon, ja olin ennen keikkaa vain backstagen puolella. Siellä oli Juliette Lewis ja siellä kävi Mastodonin äijät. Mä hengailin siellä niitten kanssa ja en käynyt teltassa lainkaan ennen keikkaa. Ja siinä vaiheessa levy oli myynyt jonkun 25 000 kappaletta, mikä oli tietysti kova lukema. Mutta se ei ollut konkretisoitunut mulle ollenkaan, koska klubikeikat on kuitenkin aina rajallisia kapasiteetiltaan. Mutta silloin Ruisrockissa se konkretisoitu kun kävelit 12 000 ihmistä vetävän teltan stagelle ja se teltta oli niin täynnä ettei jengi edes mahtunut sinne. Silloin tajus että nyt on tapahtunut jotain. Tämä sama ei kyllä päde tämän päivän Ruisrokkiin. Siellä ei meidän yleisöä juurikaan ole. Se festari on kyllä muuttunut totaalisesti. Provinssi veti kyllä hyvin, siellä oli se teltta taas ihan täynnä. Moni frendi ei edes viime kesänä nähnyt keikkaa kun sinne ei mahtunut.”

Onko hienompaa olla keikalla klubilla vai isoilla festareilla? Miksi?

-”Helkatin vaikea verrata. Ne on niin erilaisia. Se on jännä, että festareilla on nastaa vetää jos yleisöä on paljon, mutta siitä puuttuu se tietty intiimiys kokonaan. Eli yleisö muuttuu valtavaksi massaksi. Mä kyllä diggaan eniten klubeista ja vielä pienistä klubeista. Just tuo Suisto mikä on Hämeenlinnassa ja Kuopion Henry’s. Niissä pikkuklubeissa on ollut aina se paras meininki. Siinä on jotain intensiteettiä kun yleisö tulee lähelle ja sä näet tarkkaan yleisön kasvojenilmeet. Siellä voi vaikka jutella yleisön kanssa kesken keikan. Siinä on mahdollisuuksia joita festareilla ei ole. Vuorovaikutuksen mahdollisuus on jatkuva, sä voit vaikka jutella eturivissä jonkun kanssa ilman mikkiä.”

-”Mä en ymmärrä sitä että jotkut isot bändit pitää jonkun parin vuoden tauon ja tekee sen jälkeen yhden Hartwallin keikan. Mulle se musiikki on tärkeintä. Se että tehdään yksi jättikeikka ja kerätään valtavat massit, joiden eteen tarvisi tehdä yksi kiertue. Sä jätät kiertueen väliin ja julkaiset levyn, niin silloin voi olla hyvä mahdollisuus saada se jäähalli aika täyteen. Nythän on ollut paljon sellaisia ei-megastaroja jäähallikeikoilla ja silti ne ovat toimineet ihmeen hyvin. Mutta kyllä mulle on tärkeintä se musa. Mua harmittaisi vaan se yksi ainoa keikka.”

-”Joku Ismo Alanko vois heittää tuon että tekee levyn ja ilmoittaa tekevänsä vain yhden jäähallikeikan, niin varmaan myytäisiin loppuun. Mutta Ismo lähti tekemään yksinään keikkoja, tosi intiimejä juttuja. Se oli just se että se halusi soittaa sitä musaa, että se musa on se tärkein juttu ja vuorovaikutus miksi siellä keikoilla ollaan, eikä ne massit tai se että saadaan tosi siistit instakuvat siitä täydestä jäähallista. En tässä todellakaan väitä että saisin myytyä jäähallin täyteen millään konstilla ja että se olisi mun juttu. Toisaalta eipä mikään ison yleisön homma ole koskaan ollut mun juttu. Mä myös olen aika erimieltä suomen kansan kanssa siitä mitkä on hyviä elokuvia.”

-”Toisaalta rakastan myös pop-musaa. Tää mun uus levy tulee oleen myös pop-musaa, siinä ei räyhätä ollenkaan. Mä pyrin siinä tekemään mahdollisimman kaunista musiikkia.”

Kuva: Ville ”Unicorn” Tarhala

Mikä on paras keikka jossa itse olet ollut asiakkaana?

-”Kun Smashing Pumpkins kertoi lopettavansa ja se teki sen ison Hartwallin keikan, niin se oli helvetin kova, koska se alkoi akustisella jutulla jossa niillä oli valkoiset vaatteet ja sitten lähti sähköinen setti ja mustat vaatteet. Se oli kyllä yksi kovimpia keikkoja missä mä olen ollut. Toinen mikä tulee mieleen on Roger Watersin The Wall-keikka, joka oli aika uskomaton. Se oli loistava musiikillisesti ja visuaalisesti. Sitten mä olen nähnyt hirveän määrän erilaisia pieniä klubikeikkoja. Kävin aina katsomassa kun Motelli Skronkle esiintyi, tai joku Tuomari Nurmio kitaransa kanssa. Nurmion keikat on aina, kun siellä on pelkästään mies ja kitara, järkyttävän kovia.”

Mikä on mielestäsi paras biisisi?

-”Mahdotonta sanoa. Ei ole vain yhtä. Niitä biisejä on yli sata tehtynä, niin ei sieltä kyllä pysty yhtä nostamaan. Ei ole sellaista täydellistä, että tässä on se kaikki.”

Onko jotain sanottavaa tämän haastiksen lukijoille?

-”Tietyt asiat kannattaa muistaa unohtaa.”

Kuva: Ville ”Unicorn” Tarhala

Haastattelu: Marko Mustiala

Kuvat: Ville ”Unicorn” Tarhala

Toimistomme on avoinna

ma-to klo 12-14
Kasarmikatu 12, Hämeenlinna